Yhteh vedeh riššityt

Karjalan kielen paja, Seinäjoki, 18.6.2016

Terveh teillä kaikilla armahat kuulijat!

Mie olen Hilkka Salonen. Rodivuin Valdimolla Rannankylässä. Juuret ollah syvällä mänetetyn Karjalan Suojärvellä, kumbane on Luadogan meren pohjaispuolessa da kuulu Viiburin gubernieh. Muamon sugu Tähkänen da buabon Vilokkinen. Hyö elettih Varbakylässä. Tuaton puolen sugu Boroda, jällembän Partola, elettih Kaijasjärvessä da buabon sugu Koivune Moiseinvuarassa.

Suojärvellä rištikanzat paistih karjalua dai vielä voinan jälgeh Valdimolla elevyttyö. Rannanhierus susiedat kaikin paistih mugaleite. Yhenjyty miegi opassuin pagizemah. Engo ni muuda malttan školah männessä.

Grammatiikasta en tiijä äijiä. A nygöi Kielikerahmossa opassumma ”normua” myöte kirjuttamah.

Duumaičin opitella paissa, midä vie maltan.

 

Nygöi täh min dielon pagizen ga eule zuakkuna. Praudah pagizen.

Miun rištiezih niškoin Niina-mamma oli varustan koufit dai murginat, oldih rištimät da rištizät, pappie ei vain nävy da kuulu. Päivä jo rubiou kaldavumah ildačurah. Rištiesrahvas lähtiettih kodiloiheh. Helli-rištimä kodih matkates dogadi papin Nurmeksessa da kyzy: midäbö tiällä vielä lieristelet, ku tyttöistä et tullun Valdimolla rištimäh. Pappi sih sanou: prostikkua, veĺĺi, unehin.

Jälgimäin pappi tuli, vain mäni viäräh taloh. Dielo kuin valgei, Anni-emändä sanou: on i meillä brihačču rištimättä.

Pappi sih sanou: täh ku nygöi nouzettelin, ga työndäkkiä sana tyttözen kodih piemmä nygöi rištiezet tiällä.

No Ondrei oli matkan dorogua myöte. Hiän oli ollun Oĺga-sizäressäh gostissa da nygöi kodih mänös. Vaśa-tuatto ugodi pordahien piäh da huikkuau Ondreilla: ”Etgö velli tulis kuomaks!” da sellitti ažien. Ondrei sih: ”Tulen jo veĺĺi, da pangua ihan nastuaššoiksi kuomaksi”.

Hiän oli astun piädäkautti gorniččah da kruapannun kravatin piäldä šiželih miun, ristan ristarihmanke da riššindäsovan da vain männä liivittäy troppaista myöte susiedah. Niina-mammalla kui ažie valgeni ka jälgeh juoksi, da dogadi kirvonnuon ristan, kumbane oli ristarihmassa. Eihäi siid muu auttan kui käyvä koissa vaihtamassa puhtahah rihmah. Onhai talossa kanttirihmua, gummirihmua da nybliä ku pučkačotal ossettih.

Pappi ku rubei moliudumah, dai Ondrei rubei suurekkali silmie rištimäh da vähilleh lattieh sai kumardelou da sanou: ”amin, amin”. Mie dai olin suanun kiän kabaloista iäreh da vai viuhkutan Ondrein jyty. Kaikin oli varattu, eihäi vain tyttöne kirbuo yssästä. Miulla nimi puuttu da riššindänimi Hilaria. Pappi, kumbane rišti milma, oli Aleksanteri Kasanko.

Brihaččune da tyttöne oldih yhteh vedeh riššitty.

Sit toko rodńat da endizet susiedat ku tuldih gostih kaikin kyzelläh: ”Kumbazet näis ollah yhteh vedeh riššitty?”

Erähäs kohas ijän aloh rubei jo huijussuttamah moizet kyzelennät. Täh pädöy sananpolvi: ”Ka mi töllyönnäksi eule, ni se vägie andau.”

Passibo!